Tämä oli se päivä, kun Nea epäili yksinpurjehtijan käyneen taivaan porteilla. Kerroin näet nähneeni keijun. Vaikeahan sitä on uskoa, mutta totta se on. Eikä kyseessä ollut ehkä maailman tunnetuin Peter Panin Helinä–keiju, vaan ihka elävä lentävä keiju. Sainko teidätkin jo epäilemään niitä taivaan portteja vai mielenvikaisuutta? Monellako teistä on todistus, että olette henkisesti terveitä? Minulla on adoptiohakemukseen vaadittu todistus. –No, joo! Sehän on vanhentunut jo ajat sitten, ajattelee joku.
Aamupalan ja suihkun jälkeen ajoin satamakapteenin laituriin ja kävin maksamassa yöpymiseni BurrianaNovassa, hinta yöstä oli 28,48 €. Halpa kun vertaa muihin Espanjan satamiin. Valitettavasti sade oli uhkana ja näkyvyys sen verran huono, etten päässyt kuvaamaan purjehduskoulun kalustoa. Minulle ei selvinnyt kuinka laajaa aluetta tämä suuri purjehduskoulu palvelee. Toimistotyttökään ei kyennyt englanniksi kertomaan siitä mitään. Sain kuitenkin hänen varaamaan minulle paikan Benicarlosta. Ilmoitin ETAksi 1900.
BurrianaNova 1104 3105 Mh 396,5
Venettä irrottaessaan laiturista satamakapteeni kehui veneen linjakkuutta. Annoin selonteon Wasa 360stä ja totesin olevani hänen kanssaan samaa mieltä. Eilisen aurinkopäivän jälkeen tänään on taas sadepäivän uhka. Harmaat pilvet saattelivat ajoani ja hetken kuluttua sade tuli ylleni. En todellakaan tiennyt miten tulisi pukeutua/ suojautua (siitähän nyt ei pitäisi olla kysymys). Ajelin kaikessa rauhassa tunnin verran, vaikka olin likomärkä. Sadekin oli lämmintä, eikä tuulta ollut alkuun nimeksikään. Tuulen viritessä alkoi pikkuhiljaa jonkinlainen kylmyys tai kosteus ravisuttaa kehoa. Riisuin märät vetimet pois päältäni sonnustauduin alusasuun ja jokapoikiin. (Aallon Eetun viljelemä sanonta purjehduspuvusta: Jokapojan kesäasu). Ai että tuntui kotosalta. Miellän purjehduksen purjehdusasuun ja nyt tunsin olevani asian varsinaisessa toimituksessa. Antaa sataa vaan, asussa on hyvä olla. Pikkuhiljaa sade lakkasi, mutten minä asustani luopunut. Purjehduspuvun sisällä kehon oli hyvä olla, mutta ajatus ei liikkunut mihinkään. Ja jos liikkuikin, niin olin palannut kielivalikoimassa takaisin raumankieleen. Ajattelin kotimurteella, kun jo jonkin aikaa olen miettinyt englanniksi, espanjansotkuisesti. Siis kuitenkin jotakin ajattelin, kun ajattelin ajatuksen kielivalintaa. Kuitenkin päässäni oli täydellinen tyhjiö. Jos nyt joku olisi kysynyt minulta mitä kuuluu?, niin olisin vastannut: ei kuulu mitään. Nean Teemu-pojalta kun kysyy mitä kouluun kuuluu, niin patenttivastaus on: Ei mitään erikoista. Kertoisipa Teemu edes siitä arkisesta. Nyt en olisi minäkään voinut kertoa mitään. Tähän ajatusketjuttomuuteen tuli onneksi katkos, kun keiju lensi elämääni. Atlantilla tutustuessani idänpikkuliitäjään katsoin mitä muuta saattaisin matkallani kokea. Silloin luin tarkkaan merikeijun tuntomerkit ja nyt se oli edessäni. Räystäspääskymäinen mustavalkoinen lintu lensi aaltojen yllä. Sen voimakas suorakaiteen muotoinen valkoinen alue yläperässä oli varmin tuntomerkki merikeijusta. En huomannut sipsuttiko se aallonharjalla, ylös aaltoa se kulki ja nosti itsensä pystyyn aallonharjan päälle. Luin molemmista mukanani olevista määritysoppaista (Gummerus: Suomen ja Euroopan linnut, Lars Jonsson: Euroopan linnut) uudelleen keijujen kuvaukset. Uusi elämänpinna keskeytti ajatuksettoman vaiheen, olin taas täynnä virtaa. Lähestyin määränpäätä Benicarloa, jota ennen oli Peniscola. Kartallakin se näytti siltä. Ulos mereen työntyvä niemi oli rakentunut kauan sitten ja ruskeasta hiekkakivestä tehdyn linnan alapuolelle oli rakennettu valkoisten rakennusten vyöhyke. Valitettavasti Peniscolassa ei ole kuin ankkurointimahdollisuus, joten tämä paikka jää nyt kokematta. Kuvasin kohdetta eri kulmista ohittaessani sen.
Vajaan tunnin ajomatkan jälkeen ohitettuani mielenkiintoisen Peniscolan saavuin Benicarlon satamaan ja jälleen sain käyttää käsiVHFää.
Benicarlo 1845 log 3148, 43M Mh 404,5 8,0h.
Olin satamatoimistossa juuri ennen sen sulkeutumista ja siksi sain nopeutetun käsittelyn sekä karttaan neliöitä ja nuolia koko paperin täydeltä. Muista niistä sitten mikä oli mitäkin. Ilmoitin satelliittipuhelimella olevani taas satamassa. Varsinaiset kuulumiset keijuineen kaikkineen vaihdettiin taas skypestä kännykkään linjalla. Juuri kun kerroin tapahtumattomuudesta lensi valtaisa haikara-aura ylitseni. Sen kärjessä oli kaksi valkoista silkkihaikaraa ja niitä seurasi harmaahaikaroita. (Silkkihaikaroita oli kaikkiaan 9 ja harmaita 26). Tein kahden tunnin kävely- ja ruokaostosmatkan varsin arabikeskeiseen kaupunkiin. Pistin syrjäkadulla kartan piiloon banaanikassiin, jotten näyttäisi niin turistilta. No seuraus oli, että eksyin taas kerran. Kysyi pizzamopolähetiltä tietä satamaan. Hän kysyi olenko autolla vai jalan. Jalan, totesin. Ou nou, totesi taas hän ja kertoi matkan olevan todella pitkän. Pianhan tuo pari kilometriä kävelemään tottuneelta sujui, nyt tiukasti kartta kourassa.
_
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti