ELÄMÄNPINNA MADEIRAN KATOLLA

19ma 10 09 Pico Ruivon valloitus



Ajoitimme aamuaskareet niin, että ennätämme kymmenen autoon, joka veisi meidät laurisilva-metsikköön. Nea juoksi infoon kysymään auton lähtölaituria ja kuuli, että kyseinen reitti on suljettu. Nea kysyi seuraavan reittimme linja-autoyhteyksiä ja niin määränpääksi tuli Pico Ruivon, Madeiran korkeimman vuoren, valloitus. Tulipahan taas harjoiteltua tätä mielenkiintoista kieltä, jonka opinnot Nea on aloittanut kansalaisopistossa. Samanaikaisesti Kalle meni ostamaan matkaeväät – unohti Mars-patukat. Jatkoimme vauhdikkaasti kohti aluetta, jolta kyseinen bussi oli lähdössä. Laskimme minuutteja lähtöön ja olimme hilkulla myöhästyä. Bussi 56 Santanaan tuli meitä vastaan, mutta Kalle viittoili suojatiellä sitä pysähtymään. Kuski oli juuri kääntämässä risteyksessä ja osoitti seuraavan kadun pysäkkiä ja otti meidät kyytiin. Harvoin sitä lennosta ottaa linja-auton. Puolentoista tunnin matka maksoi 3,85 €/henkilö. Bussi kiipesi 1400 metrin korkeuteen todellisia serpentiiniteitä. Jännitystä riitti joka mutkassa. Alamäet bussikuski jarrutteli moottorilla. Valtavan hienot vuoristomaisemat jo auton ikkunasta nähtynä. Ajoimme läpi kansallispuiston, johon kuuluu myös laurisilva-metsikköjä, jotka ovat Madeiran maailmanperintöaluetta. Santana on pieni vuoristokylä Madeiran pohjoisrannalla noin neljänsadan metrin korkeudessa. Joimme kahvit päätien varren kuppilassa. Kävelimme hetken hakien taksia. Kävimme pyytämässä kirjakauppiasta soittamaan meille taksin. Hän pyysi anteeksi ja pyysi odottamaan, juoksi viereiseen kahvilaan, josta tilattiin taksi. Neljän minuutin odotus venähti kymmeneksi. Saimme hyvän tila-auton ja asiallisen kuskin. Ajo Achada do Teixeiraan kesti liki puoli tuntia. Sovimme kuskin kanssa, että hän tulee noutamaan meidät klo 1500, koska olimme menossa Funchaliin klo 1530 lähtevällä bussilla. Kuski ei ottanut vielä maksua, joten saatoimme olla varmoja hänen tulostaan takaisin. Välittömästi kun taksi seisahti isolle parkkipaikalle, liiteli iso peto yllämme. Ennen kun Kalle sai kiikaria ulos repusta oli peto liidellyt jo toiselle puolelle rinnettä. Tuulihaukka räpytteli paikallaan hetken aikaa ja seurasimme sitä. Vaellus Pico Ruivon huipulle 1862 metrin korkeuteen 1592 metrissä sijaitsevalta parkkipaikalta on pituudeltaan 2,7 kilometriä ja nousua tulee siis tuo vajaat 300 metriä. Opaskirjan mukaan matkaan kuluu aikaa seisahtumatta 1h 45 min. Lähdimme patikoimaan klo 1226 ilmanpaineen ollessa 844 mbar.



Kivettyä polkua oli melko helppo kulkea. Siinä oli selvät portaat, tosin etureunat olivat pystyssä olevaa liuskekiveä, joten kaatuminen niille olisi tuottanut ikävää jälkeä. Onneksi pysyimme pystyssä. Välietappeina oli kivestä rakennettuja majoja. Toisen majan ja portin jälkeen huomioimme kiinnittyi pieneen lintuun. Nea arveli sen hippiäiseksi. Lintu oli runsaan metrin päässä meistä pensaassa, joten näimme sen tavattoman hyvin. Kalle alkoi epäillä linnun olevan tulipäähippiäinen. Kuvaa tästä kellanpunapäisestä voimakkaasti silmämeikillä varustetusta vilkkaasta tipusta ei saatu. Päästyämme lintukirjalle kaikki tuntomerkit osuivat tulipäähippiäiseen. Taas tuli uusi elämänpinna Kallelle. Viisisataa metriä ennen huippua oli kahvila, jonka ohitimme menomatkalla ja päätimme juoda kahvit valloitettuamme huipun. Koko ajan pilvet olivat antaneet jännitystä matkalle, näkisikö huipulta mitään. Ne olivat toisaalta kylmentäneet ilmaa niin, ettei takki ja Nealla jopa fleece olleet turhaan päällä. 1334 olimme saavuttaneet 1862 metrin korkeuden, ilmanpaine oli laskenut 818 mbariin. Veneellä ilmanpaine oli 1016 mbar ja parkkipaikalla 844 mbar. Kirjassa luvatusta 360 asteen panoraamanäkymästä pilvet ottivat kolme neljännestä ja vain suojanpuolella oli nähtävää.



Komea vuoristo upeine rotkoineen oli vaivan arvoista katsottavaa. Nautimme retkisämpylät ylhäällä hedelmäjuoman kera. Laskeutuessamme ensimmäiset parikymmentä porrasta tuli vastaamme suomalaispariskunta, joista rouva totesi, ettei kiipeä huipulle, kun portaat näyttävät niin huterilta (kiviportaat?). Yritimme innostaa häntä, mutta turhaan. Joimme vuoristokahvilan hämärässä kahvin ja silmät tottuivat yllättävän nopeasti sisätilan hämärään (sisällä ei ollut valaistusta). Paluumatka rinnettä alas sujui sukkelaan, paitsi välillä kun jouduimme solan pohjalta taas kipuamaan ylös, tuntui se reisissä raskaalta (Kallen jaloissa, ei puolimaratoonari Nean). Vuoristomaisema muodostui kanervan peittämistä kivikoista, käkkäräpuista ja pensaista, joita naavat kietoivat syleilyynsä. Reitti Pico do Arieirolle oli osin hakattu vuoren rinteeseen ja ihastelimme sitä kiikarilla. Olimme suorittaneet patikoinnin ja aikaa jäi seitsemän minuuttia ennen kuin taksi tuli tasan klo 1500.
Taksikuski halusi näyttää meille Santanan ”puuhamaan” (Parque Temático) ennen kun vei meidät bussille. Odotimme kokevamme saman vaarallisen vuoristotien, mutta bussi alkoikin palailla pikkukyliltä takaisin Santanan suuntaan kolme-neljä kertaa. Neaa alkoi jo nälittää ja ihmettelimme tätä matkantekoa, kunnes reitti kääntyi rannan suuntaisesti isommalle tielle. Ajoimme vauhdilla tunnelien läpi ja tulimme Machicoon, josta matka jatkui moottoritietä pitkin jopa lentokentän kiitoradan ali. Sunnuntainen Monten retki kaksine pettymyksineen (kirkko ei ollut auki sunnuntaina kuin 9-13 ja vauhdikas, perinteinen rekilaskettelu toimi vain kirkonmenojen aikaan) oli pois pyyhitty. Nyt voimme paremmin ymmärtää Olandereita, jotka ovat ihastuneet Madeiraan. Saaren luonto on aivan upea vastakohta Funchalin rähjäisyydelle ja vaaleanpunaisille brittieläkeläisille.

Illan hämärtyessä Kalle aloitti seinämaalauksen teon aallonmurtajamuuriin, satojen muiden maalausten joukkoon.

.