Heräsimme aikaisin, jotta ennättäisimme 0920 bussiin C. Nautimme kevennetyn aamupalan ja kävimme suihkussa. Kiirehdimme bussipysäkille josta lähtivät linjat 4 ja C. Nelonen tuli ja kuski katsoi kummissaan, kun emme halunneet siihen. Odotimme kaksikymmentä minuuttia yli aikatauluajan ja aloimme ihmetellä. Kalle totesi, että kaikkihan sen tietävät, että C-auto kulkee vain sunnuntaisin. Pysäkkitolpassa vaan ei ollut sen suuntaista tietoa. Päätimme mennä nelosella Bayonneen ja vaihtolipun oikeudella ykkösellä Biarritziin. Siirryimme toiselle puolelle tietä ja kas siinä tolpassa lukikin, että C kulkee vain sunnuntaisin ja pyhäpäivinä. Toiselta puolelta tämä punainen teksti oli haalistunut pois auringon polttamana. Vaihdoimme tutulla pysäkillä Bayonnessa ja näin pääsimme ykkösellä Biarritziin. Kävelimme rantaan ja saimme heti käsityksen Biarritzin komeista surffiaalloista.
Seurasimme rantaelämää ja tiukkaa valvontaa surffirannalla, vahdit antoivat äänekkäät sumutorvimerkit, jos surffari oli uimareiden alueella. Joimme aamukahvit kera macaronin ja croissantin Casino Municipalin alaterassilla, johon rantaelämä keskittyi. Voi hyvin kuvitella julkkiksia, jotka viettävät aikaansa Biarritzissa. Emme tunnistaneet yhtään julkimoa, hyvin olivat naamioituneet. Nousimme ylös rannalta ja näkymät olivat komeat aaltojen vaeltaessa kohti rantaa. Kaiken taustana oli valkoinen, 73 metriä korkea Le Pharen majakka vuodelta 1834.
Jatkoimme matkaa kohti pienvenesatamaa. Se näytti kirjojen kartoilla vaikeasti lähestyttävältä ja sitä se totta tosiaan onkin. Naureskelimme mielessämme millainen nähtävyys Immigrant täällä olisikaan ollut, jos olisimme uskaltautuneet tuohon satama-altaaseen. Kun jo Donostiassa olimme uskomattoman kiinnostuksen kohteena.
Pääkohteemme Biarritzissa oli Planète Musèe du Chocolat. Se sijaitsee pari kilometriä keskustan ulkopuolella. Valitettavasti sielläkin vietettiin siestaa ja joudumme odottamaan puolitoista tuntia sen avautumista kahdelta. Menimme seuraamaan toisen surffirannan tapahtumia korkealta rantatieltä. Sieltä näkyi myös merimuseo komeasti. Sen verran paljon oli jo tullut käveltyä, että Musèe de la Mer jää tällä kertaa väliin.
Nälkäkin alkoi kurnia vatsassa ja kävimme syömässä suklaamuseon naapuribaarissa. Nea söi sienitortillan ja Kalle parhaan Calamares a la planchan tällä reissulla. Se on aika paljon, kun niitä on tullut tilattua aina kun listalta ei ole muuta ymmärtänyt. Ravintola täyttyi ranskalaisista ja tunnelma oli mukavan välitön. Ulkoapäin tämä näytti kovin rähjäiseltä, mutta sisätilat olivat kaikkea muuta.
Maksoimme kuuden euron sisäänpääsymaksut ja saimme maistiaisiksi suklaanappeja. Karl Fazer oli päässyt kahdella tuotteellaan vitriiniin. Katsoimme filmin suklaan tuotannon historiasta ja pidimme sitä valaisevana ja hyvänä, vaikkemme kieltä ymmärtäneetkään. Kierroksen lopuksi saimme mukillisen herkullista kaakaojuomaa. Nea osti museon kaupasta herkkuja ja totesin, ettei hänen tarvitse antaa niitä minulle, sillä siinä menevät kalliit herkut liian nopeasti alas ja väärään osoitteeseen.
Palasimme keskustaan pikkuhiljaa. Kuvasin matkalla Biarritzia. Se ei kuitenkaan säväyttänyt siinä määrin kuin pienempi Bayonne, joka on mittakaavaltaan paremmin meille sopiva. Onhan täällä komeita rakennuksia, joista upein on Keisari Napoleon III:n rakennuttama palatsi 1800-luvun puolivälistä. Siinä toimii nykyään Hôtel du Palais, jonka portista sisään ei tavallisella ihmisellä ole asiaa. Majakka toimii kaiken yhteen kokoavana ja antaa maisemalle kiintopisteen.
Haimme turisti-infoa. Opasviittojen avulla sen löysimme ja niin meillä oli nyt vihdoin kunnollinen kartta Biarritzista (juuri ennen poislähtöä). Siellä oli myös maksullinen netti, johon ei saanut laittaa omaa tikkua. Jäivät vieläkin lähettämättä valmiit blogitekstit. Saimme uuden osoitteen mutta läheisen nettibaarin kone ei tunnistanut tikkua, enkä vieläkään saanut tekstejä tikulta eetteriin. Palasimme veneelle Angletiin Bayonnen kautta. Linja-autosta Angletissa näin haarahaukan jaakaavan kyyhkyjä. Päästyämme veneelle menin satamatoimistoon kaksikymmentä vaille kuusi oma kannettava mukanani. Satamakapteeni tervehti ”Bon jour monsieur Saarinen” ja kysyi sitten arvaa mistä hän niin hyvin muistaa sukunimeni? Selvitys oli yksinkertainen: Aino-Kaisa Saarinen. Myöhemmin mietimme miten baskimies voi tuntea hiihtäjänaisemme. Tähän saakka kaikki (lähinnä taksikuskit) ovat muistaneet Kimi Räikkösen, kun on selvinnyt, että olen Suomesta. Samalla kun taksin nopeus nousee, niin Kimin juomatavatkin tulevat puheeksi. Satamakapteeni rauhoitteli minua toimistoajan loputtua, ettei hänellä ollut kiirettä minnekään. Keskustelun lomassa hän sanoi jopa löytäneensä talomme. Nettikuva kylläkin oli Marelasta, mutta kuitenkin ei se niin tavattoman kauas liipannut. Ja taas saimme uutta keskustelunaihetta. Vihdoin sain lähetettyä valmiin materiaalia blogiin. Menin seitsemältä hakemaan pähkinänakkelia metsiköstä. Sitä en nähnyt, mutta näin uudelleen haarahaukan.
Kirjoitin palattuani taas blogia ja tyein kuvia. Menimme nukkumaan 2330.
_
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti